Elämän ja kuoleman rajamailla tapahtuu joskus jotakin ihmeellistä ja selittämätöntä. Monet omaiset, hoitajat ja terveydenhuollon ammattilaiset ovat todistaneet ilmiötä, jossa kuolevaa lähestyvä ihminen äkillisesti virkistyy: hän saattaa avata silmänsä, puhua selkeästi, tunnistaa läheisensä ja jopa syödä hyvällä ruokahalulla – vaikka on ollut aiemmin lähes tajuton ja heikkona. Tämä kirkastumisen hetki, joka voi kestää tunneista päiviin, on tunnettu englanniksi nimellä *terminal lucidity* eli loppuvaiheen selkeys. Sen jälkeen henkilö usein hiljalleen siirtyy pois tästä elämästä.
Tämä ilmiö on kulttuurirajat ylittävä ja tunnettu kaikkialla maailmassa, mutta lääketieteelle se on yhä mysteeri. Sen selittämiseen ei ole yksiselitteisiä vastauksia – kyse voikin olla jostakin enemmän kuin vain sattumanvaraisista aivokemiallisista reaktioista. Ehkä kyse on sielun viimeisestä hyvästistä, rakkauden hetkestä, jolloin persoona nousee vielä kerran esiin ennen siirtymäänsä.
Urantia-kirja ei puhu tästä ilmiöstä suoraan, mutta se tarjoaa hengellisen näkökulman kuolemaan ja elämän päättymiseen. Kirjan mukaan ihminen koostuu kehosta, mielestä ja hengestä. Meissä on myös Ajatuksensuuntaaja – jumalallinen ydin ja sielu, joka kasvaa ja kehittyy elämämme valintojen myötä. Kuolema ei Urantia-kirjan näkemyksen mukaan ole loppu, vaan siirtymä, jossa persoonallisuus ja sielun olemus jatkavat matkaa korkeampiin maailmoihin, niin kutsutuille morontiatasoille.
Ehkä tuo selkeyden hetki on sielun ja mielen erityinen järjestelyvaihe – sisäinen valmistautuminen suureen siirtymään. Ehkä rakkaamme saavat vielä kerran mahdollisuuden katsoa meihin, kiittää ja hyvästellä. Se hetki, kun pitkään poissa ollut katse kirkastuu ja tuttu ihminen palaa hetkeksi luoksemme, voi tuntua pyhältä ja merkitykselliseltä. Se on viimeinen yhteinen matka, ennen kuin keho sammuu ja persoonallisuus jatkaa kohti uutta elämää.
Kirjoittaja pohtii myös, että ehkä osa meistä on jo valmiita jatkamaan suoraan seuraavaan vaiheeseen, kun taas toiset saattavat jäädä ’horrokseen’ odottamaan, kunnes on aika jatkaa kehitystä jossakin toisessa maailmassa tai kehossa. Voisiko juuri tämä selkeyden hetki olla mahdollisuus tehdä lopulliset hyvästit, kokea elämän poikkileikkaus ja valmistautua tulevaan? Onko ajatus elämän vilahduksesta silmien edessä juuri osa tätä prosessia?
Vaikka tiede ei vielä osaa selittää loppuvaiheen selkeyttä, kokemukset ja havainnot puhuvat puolestaan. Ne antavat lohtua ja toivoa – muistutuksen siitä, että sielulla voi olla oma tapansa hyvästellä ja kiittää ennen lähtöään. Ehkä suuntaaja – tuo jumalallinen osa meitä – antaa meille vielä viimeisen hetken rauhaa ja rakkautta, jotta muisto elämän viimeisistä hetkistä olisi kaunis ja hyvä.
Nämä kokemukset ylittävät rodut, uskonnot ja uskomukset. Ne puhuttelevat meitä kaikkia syvästi ja muistuttavat, että kuolema ei ehkä sittenkään ole vain loppu, vaan osa suurempaa matkaa – sielun kotiinpaluuta.
