Nyky-yhteiskunnassa hengellisyys ja kirkon rooli ovat suuressa murroksessa. Osallistuin Urantia-seuran lukijapäiville ja valmistelin alustuksen Urantia-kirjan merkityksestä ajassamme. Tämä työ vei minut tutkimaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uusinta selvitystä, jossa käy ilmi, kuinka kirkon ja uskonnollisuuden merkitys on hiipunut erityisesti nuorten parissa. Monille kirkko näyttäytyy enää perinteenä, ei enää elävänä hengellisenä yhteisönä.
On ymmärrettävää, että perinteiset uskonnolliset instituutiot menettävät merkitystään ajassa, jossa korostetaan yksilöllisyyttä ja kyseenalaistetaan vanhoja rakenteita. Silti tämä kehitys tuntuu haikealta. Kirkolla ja hengellisyydellä olisi edelleen paljon annettavaa yhteiskunnallisessa keskustelussa – etenkin siinä, miten ymmärrämme moraalia ja elämän merkityksellisyyttä.
Merkityksen ja yhteyden kaipuu ei ole kuitenkaan kadonnut. Se on vain siirtynyt uusille areenoille: hyvinvointitrendeihin, mindfulnessiin ja sosiaalisiin liikkeisiin. Nämä voivat tarjota lohtua ja yhteisöllisyyttä, mutta Urantia-kirjan näkökulmasta ne eivät täysin vastaa ihmisen syvintä hengellistä nälkää. Aito hengellisyys syntyy siitä, kun valitsemme nähdä olemassaolomme syvimmän perustan rakastavassa Jumalassa – Isässä, joka toivoo lapsilleen sovintoa, kunnioitusta ja pyyteetöntä palvelua.
Todellinen hengellisyys mitataan arjen keskellä, ei vain juhlahetkinä tai rauhallisina sunnuntaiaamuina. On helppoa päättää olla hyvä ja ystävällinen silloin, kun kaikki on hyvin. Mutta kun kiire, väsymys, väärinymmärrykset tai elämän paineet kasaantuvat, punnitaan, kuinka syvällä hengellisyytemme todella on. Siellä, jokapäiväisessä elämässä, toteutuvat aidot valintamme.
Urantia-kirjan mukaan planeettamme hengellisessä kehityksessä on ollut monia takaiskuja. Ihanteellisessa tilanteessa kulttuurimme tukisi hengellisyyttä paremmin, mutta nyt joudumme jokainen yksin rakentamaan ja ylläpitämään uskoamme kovissa oloissa. Kirjassa tällaisille ihmisille on jopa oma nimityksensä: Agondonter. Se merkitsee tahdollista luotua, joka kykenee uskomaan, vaikka ei näe – pysymään lujana ja voittamaan vaikeudet, vaikka olisi yksin.
Ajatus Agondonterista on minulle inspiroiva. Se on kunnianimitys, jonka saavuttaminen on mahdollista vain täällä – tässä maailmassa ja tässä ajassa, jossa uskoamme todella koetellaan. Uskon, että he, jotka valitsevat pysyä lujina ja elää todeksi rakastavan Isän tahtoa arjen haasteiden keskellä, saavat kokea erityistä merkitystä ja vahvuutta.
Miltä tuntuisi kuulua tähän ryhmään? Oletko valmis ottamaan vastaan haasteen olla valo ympärilläsi, silloinkin, kun kuljet yksin ja et näe vielä vastauksia? Tässä piilee mahdollisuus kasvaa – ei vain omaksi iloksi, vaan palvellen suurempaa tarkoitusta.
